Jaanan kertomus lapsen kaipuusta

Kaikki, jotka tuntevat minut tietävät kuinka paljon haluaisin lapsen. Nyt heti. Ongelmani on, että minulla ei ole poikaystävää.  ”Odotapa vain, että tapaat Sen Oikean” tai ”Sinähän voisit adoptoida!” Näin sanovat useat, jotka eivät oikein tunne minua. Voi, kun nämä olisivat minulle mahdollisia!

 

Tiedän, että lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys – se on lahja. Juuri siksi haluan kantaa oman lapseni eli en halua adoptoida. Mutta jos todella haluan äidiksi, en voi enää aikailla, koska sairastan reumaa.

 

Reumani alkoi niinkin pienenä kuin 2-vuotiaana. En häpeä sitä. Minulla on ollut mahtava lapsuus, vaikka se olikin täynnä nivelkipuja, lääkkeitä ja sairaalareissuja. Olen ollut onnekas siitä, että ystäväni ovat ymmärtäväisiä ja avuliaita ja perheeni – no, en oikeastaan voi sanoin kuvailla kuinka mahtava tuki he ovat aina olleet.

 

Kun olin pieni ja itkin kivusta, isäni itki kanssani. Hän olisi tehnyt mitä vain poistaakseen kipuni, mutta ei voinut tehdä mitään. Kun muut lapset leikkivät ulkona, minä istuin sisällä äidin kanssa piirtämäsä ja myöhemmin aloin kirjoittaa. Itseni ilmaiseminen toimi keinona käsitellä kipuani. Tämän huomaa ensimmäisistä piirrustuksistani. Ne kuvaavat sairaaloita, lääkäreitä, tutkimuksia yms.

 

Kun täytin 18, aloin toivoa lasta. Kirjoitin paljon kaipuustani. Halusin olla nuori äiti, joka leikkii ja puuhaa lapsensa kanssa ennen kuin niveleni olisivat pilalla. Valitettavasti näin ei käynyt…

Silloinen poikakaverini sanoi, että oli liian aikaista saada lapsi ja myöhemmin huomasin sen olevan totta. Vuodet vierivät ja poikaystävät vaihtuivat.

Syksyllä -96 lonkkani alkoivat oireilla. Ensin toinen ja lopulta molemmat. Olin vielä siihen aikaan yhdessä saman henkilön kanssa, jonka mielestä oli liian aikaista hankkia lapsia. Kaksi vuotta myöhemmin lonkkani operoitiin, koska olin istunut vuoden rullatuolissa ja olin erittäin huonossa kunnossa.

 

Palauduin pikkuhiljaa ja treenasin kovasti parantuakseni. Harmi vain, että olin taas sinkku.

Kun täytin 25, aloin tosissani harkita lapsen hankkimista. Kun täytin 26, tein päätöksen, että haluan lapsen poikaystävän kanssa tai ilman!

Varasin ajan reumatologilleni hutikuussa 2003 ja kerroin hänelle haluavani lopettaa rankan lääkitykseni, sillä aion hankkia lapsen. En vain maininnut hänelle, ettei minulla ollut poikaystävää. Miksi olisi pitänytkään? Sehän oli vain minun asiani. Lääkitys jätettiin pois ja kolme kuukautta tämän jälkeen olin vapaa! Kroppani oli täysin vapaa myrkyistä ja saatoin alkaa laittaa suunnitelmani täytäntöön!

 

Valitettavasti isäehdokkaan löytäminen ei ollutkaan niin helppoa.

Kävin läpi kaikki miespuoliset ystäväni (kyllä, luit oikein) ja kysyin jokaiselta, jos he voisivat olla spermanluovuttajia. Kukaan ei suostunut. Muutamat ymmärsivät minua täysin ja tukivat minua sataprosenttisesti, mutta eivät halunneet hankkia lasta ilman tunnesidettä. Ymmärsin ja hyväksyin heidän päätöksensä. Osa shokeeraantui ja kysyi kuinka hitossa pystyin edes harkitsemaan jotain sellaista.

Heille sanoin vain ”Sinun ei tarvitse ymmärtää! Toivon vain, että kunnioitat päätöstäni hankkia lapsi tällä tavalla”. Jotkut alkoivat puhua minusta pahaa selkäni takana, erityisesti tytöt.

Mitä saatoin enää tehdä?

Miksi minun piti kamppailla löytääkseni isäehdokas ja taistella kipua vastaan. Ja lisäksi vielä kamppailla moista pahanpuhumista vastaan? Yhtenä päivänä olin vähällä lopettaa. En vain enää jaksanut kohtaamaani vastarintaa ja ajattelin, että ollaan sitten lapsettomia. Mutta ei! En voinut luovuttaa vain koska jotkut olivat niin ahdasmielisiä! Keräsin voimani ja jatkoin etsintöjä.

 

Tämä tapahtui joulukuussa 2003. Toteutimme inseminaation ja pitkä odotus alkoi.

En valitettavasti tullut raskaaksi ja toivoni alkoi horjua.  Emme yrittäneet uudelleen koska toivomme nousi ja laski.

Polveni alkoi olla todella kivulias ja se kuvattiin röntgenissä helmikuussa 2004. Tulos: täysin risa polvi. Rusto oli täysin kulunut ja ainoa vaihtoehto oli polvileikkaus. Minut laitettiin leikkausjonoon.

 

Toivoni alkoi todellakin horjua. Yhtenä päivänä uskoin voivani hyvin ja luulin tosissani, että kaikki korjaantuisi ja tulisin vielä raskaaksi. Toisena itkin ja olin varma siitä, etten koskaan tule kantamaan lasta sisälläni. Kesän lähestyessä toinen lonkistani alkoi tehdä todella kipeää. Ajattelin ”Ei, ei nyt!”, tämä ei voi tapahtua!

 

Toivoin usein, että olisinpa sittenkin hankkinut lapsen nuorella iällä ennen kuin kaikki hässäkkä lonkkieni kanssa alkoi, ennen kuin ne alkoivat hajota! Nyt aloin todella tuntea paineita. Minun tulisi toimia nopeasti ennen kuin lonkkani hajoaisivat ja joutuisin vaihtamaan proteeseihin. Näihin aikoihin reumatologini oli jo alkanut aavistaa, ettei minulla ollut poikaystävää.

 

Hän otti asian puheeksi ja saatuaan tiedon ulos minusta hän lähetti minut kuraattorille.

Kävin hänen luonaan kerran ja lopetin. En kaivannut moraalisaarnoja. Aivan kuin en olisi miettinyt asiaa läpikotaisin?

Olen nyt miettinyt tätä viimeiset kaksi vuotta ja käynyt läpi jokaisen näkökulman. Tiedän mitä olen tekemässä. Olen tutkinut asiaa paljon ja pääni on täynnä kaikenlaista tietoa. Tietenkin haluaisin kaikkein mieluiten hankkia lapsen sellaisen henkilön kanssa jota rakastan, mutta en uskalla enää odotella, että hän ilmestyisi. Ehkäpä on jo liian myöhäistä, ajatellen lonkkiani, reumatismiani…

 

4. joulukuuta polveni leikattiin. Pystyn nyt elämään ilman polvikipuja, mikä on mahtavaa ja olen taas alkanut suunnitella raskautta. Ovulaatio on nyt käynnissä ja aiomme yrittää uudelleen erään eksäni kanssa, jos häntä ei vain ala pelottaa. Jos tämä ei onnistu hänen kanssaan, matkustan jälleen Tukholmaan. Olemme olleet yhteydessä koko ajan, Tukholman isäkandidaatti ja minä. Toivon kuitenkin että se onnistuisi eksäni kanssa, sillä en pidä ajatuksesta että lapsen isä asuisi monien kilometrien päässä minusta.

 

Vasen lonkkani varoittelee aina välillä, mutta muut nivelet tuntuvat olevan huippukunnossa – ainakin tällä hetkellä. Kuka tietää, jos ensi viikolla tai seuraavassa kuussa tai jopa ensi vuonna olen niin huonossa kunnossa, että joudun taas hautaamaan vauvahaaveeni. En voi ottaa sitä riskiä.  Muut voivat sanoa mitä lystäävät, aion silti viedä suunnitelmani loppuun, sainpa sitten tukea tai en. En aio myöntyä elämään ilman lasta.

 

/Jaana