Täydellinen äiti?

Tahdon olla täydellinen

Haluan olla hoikka, kaunis, fiksu, sosiaalinen, pedagoginen, rento, paras äiti, paras vaimo, paras ystävä, paras kaikessa. Ajan myötä olen huomannut, että nämä itselleni asettamani vaatimukset ovat aika suuria, mutta toisaalta kaikki muut tuntuvat onnistuvan näissä vaatimuksissaan. Miksen siis minäkin?

Tuntuuko sinustakin välillä tältä? Että kaikilla muilla on kaikki hyvin, kun taas itse et saa edes keitettyä kananmunaa ilman, että talo palaa maan tasalle. Mutta jokaisella tämän kaiken kasaamiseen on kulunut tovi jos toinenkin – useimmilla pidempään kuin olisi osannut ajatellakkaan.

Minulla on perhe, talo, hyvä työ ja ihania ystäviä. Silti odotan, että hetkenä minä hyvänsä ”paljastun”. Milloin pomoni huomaa että olen täysin epäpätevä, ystäväni heräävät ja ihmettelevät miksi he tuhlaavat niin paljon kallista aikaansa minunlaiseen tyyppiin ja että sossu tulee ja hakee lapseni sillä en ole osannut olla tarpeeksi hvä äiti. Miksi puolisoni ei ole pakannut laukkujaan ja häipynyt jo vuosia sitten, on eräänlainen mysteeri…

No mutta, voin ainakin yrittää parhaani kaaosta odotellessa. Laitan ruokaa, joka ei tietenkään ole niin mahtavaa kuin toivoisin mutta joka on jollain konstilla kuitenkin saanut lapseni kasvamaan ja kehittymään juuri kuten hänen pitäisikin (joskus jopa minulla käy tuuri). Käyn töissä, ja saan hommani hoidettua, juoruan kavereideni kanssa, pussailen miestäni ja halaan lapsiani. Pidän nenäni juuri ja juuri veden pinnalla.

Kun lapseni ovat nuhaisia, kerron heille kuinka ”hyvikset”, valkosolu-ukkelit taistelevat bakteeriukkeleita vastaan, kuinka kuume tarkoittaa, että ilkeät bakteeriukkelit pakenevat kehosta välttääkseen valkosolu-ukkeleiden vangiksi jäämisen ja kuinka aivot lähettelevät viestejä kehon eri osiin kertoakseen niille, kuinka niiden ja erilaisten toimintojen tulisi toimia.

Kerron lapsilleni kuinka paljon rakastan heitä, ja että he ovat loistavia ja heistä voi tulla ihan mitä tahansa he haluavat ja päivän lopussa toivon, että olen voinut tarjota heille jotakin, josta heille on elämänsä aikana hyötyä. He ovat täydellisiä, minun lapseni, joten he ansaitsevat vain kaikkein parasta – he ansaitsevat täydellisen äidin.

Vai?

Ajatteleppa, että eipä meidän oikeastaan tarvitsekaan olla täydellisiä? Eihän maailmakaan ole täydellinen! Ehkä minä tällä täydellisyyden tavoittelullani annan lapsilleni väärän kuvan siitä kuinka asiat ovat tai kuinka niiden tulisi olla?

Entäpä jos teenkin heille vain karhunpalveluksen?

Uskon, että kaikkein tärkeintä äitinä/vaimona/ystävänä/kollegana olemisessa on olla inhimillinen, ihminen, joka joskus tekee oikein ja joskus väärin, ihminen jonka mielestä joskus on ihan okei syödä viisi päivää putkeen makaroonia. Heittää roskikseen ajatus, että se on pahaksi, ja sanoa että lyhyellä kokkauksella säästetty aika voidaan näin käyttää yhdessäoloon, haleihin ja vaikkapa satukirjan lukemiseen. Olla ihminen, joka käyttää energiansa elämiseen sen iänikuisen täydellisyyden tavoittelun sijaan.

Entäpä jos kelpaankin juuri sellaisena kuin olen? Näin uskotellaan monenlaisissa elämäntaito-opuksissa. ”Kelpaat juuri sellaisena kuin olet” yms., mutta kuinka saada itsensä uskomaan tähän?